Tämän talven tervahiihtoon osallistumisen kariuduttua sairasteluun päätimme siirtää "kuntohuipun" kevään syötehiihtoon. Oli odotettavissa, että kisassa suksia käytetään jalassa viimeisen kerrän tälle talvea. Kisaan oli tarkoitus saada mukaan tiimi koko vahvuudessaan, mutta päällekkäisyyksien vuoksi kisaan lähti mukaan Janne ja Joni. Kaverit oli viimeisinä päivinä täynnä tarmoa ja kisaa odotettiin innokkaina. Kisa aamu valkeni ja kamojen siirryttyä autoon ihmettelimme lähes yhteen ääneen mitä hittoa me ollaan jälleen kerran tekemässä. Herätään kello viisi ( Joni jo 4.30, se on niin sissi) sen takia että lähdetään hiihtämään yksi tuskaisimmista kisoistamme. Janne lähtee muutenkin hiihtokisaan mukaan ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen. Ennen lähtöä pojilla jaksoi kuitenkin vielä naurattaa :)
Jannella oli jo ensimmäiset kilometrit tuskaisi kun tahkian suksen lisäksi hengitys ja lihaksisto eivät alkaneet millään pelaamaan. Kokemukseen nojaten päätin odottaa että keho alkaa tottumaan kuormitukseen ja luotin että suksen luistokin tulee paranemaan vähitellen. Luotto oli kova, mutta mihin se riittää sen aika näyttää :) Peesi apua ei ollut tiedossa ja ryhmiä lappoi ohi tämän tästä ja näissä roikkuminen oli toivotonta. Eroa ryhmiin tuli väkisillä ja vähittelen niistä joutui jättäytymään joka kerta pois. Homma alkoi toimia kun tultiin 12 kilometriin, josta oli tiedossa 8 kilometrin yhtämittainen nousu. Sykettä täytyi seurata koko ajan, mutta nousussa pystyi hiihtämään melko tehokkaasti. Nousu oli todellakin pitkä, mutta viimeisen tönkäreen päällä saatiin hiihdellä pari kilometriä aivan mahtavissa maisemissa. Ensimmäisellä kieroksella oli vielä sen verran voimavaroja ja pyrin painamaan näköalat mieleeni. Nousua kesti yhteensä noin puoli tuntia ja alas laskettiin lähes viidessä minuutissa. Järjetöntä touhua, mutta näin se vain menee.
Tästä lähdettiin toiselle kierrokselle ja odotetusti suksikin luisti alamaalla paremmin kun noin 300 hiihtäjää oli lasketellut ladun läpi. Tästä alettiin valmistautumaan 10 kilometrin päässä alkavaan nousuun sekä henkisesti että fyysisesti. Kierrokselle lähtiessä tankkasin energiageeliä ja vielä ennen nousuun lähtöä toisen, jotta nousuun riittäisi paukkuja. Ja sitten se viimeisen kierroksen 8 kilometrin tuska. Tunne on sanoin kuvailematon kun energiat hiipuu pakosta ja yrittää silti vain muistaa laittaa jalkaa toisen eteen. Tämä on osaltaan syy miksi näitä kisoja käydään. Pusketaan omaa kipukynnystä ja sinniä ylöspäin, samalla kuulostellen mihin kantti kestää. Kisan aikana tämä ei naurattanut taas vähääkään, mutta kisan jälkeen näitä tilanteita muistellaan vielä pitkään. Nousun päällä oli toistamiseen uuvuttava kahden kilometrin tasainen osuus, mutta maisemat olivat vain yksinkertaisesti niin mahtavat että ne täytyy piirtää verkkokalvoille vielä toiseenkin kertaan. Viimeinen alamäki oli hapottava, mutta tässä vaiheessä voimia löytyi kun tiesi että maaliinkin on enää viitisen kilometriä matkaa. Viimeiset kilometrit olivat joka tapauksessa raskaat ja reisi alkoi painamaan. Maaliin lopulta päästiin ja onneksi ilman lisäongelmia.
Olin tyytyväinen että motivaatio kesti voiteluongelmat ja pystyin keskittymään sen jälkeen vielä kisan suorittamiseen. Näinhän kuitenkin lopuksi on että kun on löysät housussa niin ei auta enää turhia pyristellä. Näillä mentiin kisaläpi ja suorituksen pystyi laskemaan uudelleen olemassa olevilla pelimerkeillä. Alku kilometrien jälkeen keskityttiin sykealueella hiihtämiseen eli syke noin 160-165 tuntumassa sekä energiavarastojen oikea aikaiseen täydentämiseen. Itsetunto nousi myös yksin tehdyn kisan myötä kun en pystynyt hyödyntämään ryhmien vauhtia. Täytyi myös muistaa että Syötehiihto oli vasta välietappi kohti kesän seikkailukilpailuja. Kiitoksia jälleen kisajärjestäjille hienosta tapahtumasta.
Syötehiihdon tulokset
Terveisin,
Janne
XC Adventure
