Syöte MTB 2015

Tämän vuoden Syöte MTB tarjosi kaikkea mitä ensikertalainen kisalta voisi toivoa. Haastetta löytyi maastosta monessa muodossa, noususummaa kertyi aivan mahtavasti, maasto oli teknisesti haastavaa (varsinkin näillä taidoilla) ja lisämausteen kehiin heitti sateinen keli. Vettä on satanut koko kesän ja niin teki myös kisapäivän ajan. Juurakot ja kivikot oli tästä johtuen liukkaita kuten myös pitkospuut, joissa jarruille ei kannattanut siirtyä. Ajorata oli monella käynyt pitkäksi, mutta kukaan ei tainnut onneksi jäädä tästä syystä matkan varrelle.

Tästä kuljettiin pytkynharjun huipulle. (Kuva: Minna Koramo)

Kisaa lähdettiin suunnittelemaan tietenkin takki auki, tyylille uskollisesti. Kuvitelmat omasta suorituskyvystä oli aivan eri planeetalta todellisuuden kanssa ja tämä tuli nopeasti selville. Ihmettelin kun Arto meinasi että alle viiden tunnin tekee tiukkaa. Kuvittelin neljän tunnin rikkoutuvan kevyesti. Samaa mieltä olin vielä ennen starttia ja alussa oli tarkoitus lähteä rennon kovaa. Kuvittelin myös ajavani huoltopisteiltä nopeasti ohi ja selviäväni kisan läpi omilla eväillä. Tämä ei todellakaan toteutunut ja herkuille piti pysähtyä jo ensimmäiseltä huoltopisteeltä lähtien.

Viimeiset minuutit ennen lähtöä. (Kuva: Tarja Kiviranta)

Lähtöviivalla tuumasin vielä Artolle mitä muuta sitä tekisi lauantai aamuna kuin odottelisi sadekelissä kisan alkua. Vastaus oli selvä. Tämä on juuri sitä mitä seikkailu-urheilija sopivin välein tarvitsee ja se on haasteita erilaisten kilpailujen muodoissa.

Kisa alkoi helposti ja sopivat ajopaikat löytyivät ensimmäisille poluille ehdittäessä. Lähdöstä melkein heti nousu pikkusyötteen päälle ja sieltä pudoteltiin neljää kymppiä alas. Alamäestä löytyi yllätyksenä paikoin liukkaita pitkoksia ja mutaisia mutkia. Itsellä alamäki sujui hyvin tehdessäni strategisen ohituksen laskun alussa, Arto taas siirtyi samoilla kohdilla mustikka hommiin ja veti harmillisesti nenilleen ensimmäisillä pitkoksilla. Laskun jälkeen oli tiedossa pitkä pätkä teknistä ja mutaista polkua ensimmäiselle huoltopisteelle (HP1). Ennen huoltopistettä alkoi miehessä olemaa jo ensimmäisiä väsymyksen merkkejä ja 17 kilometrin kohdalla HP1:lle täytyi pysähtyä jo tankkaamaan.

Pytkynharju. (Kuva: Tarja Kiviranta)

Tästä 30 kilometriin matka jatkui vielä ihan mukavasti ja puolimatka taittuu kahteen tuntiin. Rankka reitti vaati kuitenkin veronsa ja koko kroppa oli jo tässä vaiheessa aivan tyhjänä, kädet oli turrana ja jalat ei jaksanu enää käskyttää raskaassa maastossa. Muutamassa laskussa ajauduin itsekin kyljelleen varvikkoon kun ei yksinkertaisesti jaksanu pitää pyörää polulla. Porukkaa piti päästää sopivissa paikoissa ohi ja heiltä oli vielä bonuksena mukava kuulla miltä loppureitti tulee näyttämään. Se olikin sitten aivan hirveetä räpimistä ja renkaiden suttaamista. Tästä saatiin ennakkovaroituksia lähdössä, mutta mitä sitä kuuntelemaan järjestäjän neuvoja. Tähän olisi tosiaankin pitänyt saada säästettyä energiaa, mutta silloin matkanteko olisi ollut alkupuoliskolla lähinnä retkeilyä ja tähän ei vain pysty taipumaan.

Väsynyt kisailija saapuu vihdoin maaliin. (Kuva: Tarja Kiviranta)

Viimeisen parin kymmenen kilsan aikana joutui vain keskittyä etenemiseen kilometri kerrallaan, muuten olisi usko loppunut maaliin pääsyn suhteen. Viimeinen kymmenen kilsan aikana kisa tuntui vasta alkavan ja lihaksisto huusi jo hoosiannaa. Tästä alkoi nimittäin kisan teknisin ja haastavin pätkä vaikka tämä kisakuski oli jo aivan puhki. En ymmärrä millä voimilla selvisin rantaväylän läpi (Pärjänjoen rantaa Annin tuvalle), jostakin sitä kuitenkin tuntuu tiukassa paikassa löytyvän ja niin se nenänpää vain pilkahtikin lopulta metsästä josta alkoi loppunousu. Nousua Annintuvalta maaliin 207 metristä 432 metriin. Tämä olikin mielenkiintoinen vaihe kun mäestä valui muta ja vesi alaspäin. Loppunousu meni tämän vuoden ensikertalaiselta suurelta osin kävelyttämiseksi, mutta noustiin se silti maaliin asti. Väsyneeltä kaverilta löytyi vielä viimeisen kilometrin kirikin kun edellä tuli pari saman sarjan kaveria selkä edellä vastaan. Maalissa aika 4.48, sijoitus 81/227 ja aivan uskomaton kisa takana. Kisa punnerrettiin läpi 151:n keskisykkeellä, joten ei se meno lopun viimein ihan retkeilyäkään ollut. Janne ja Arto saivat bonuksena vielä naamansa Markku Rytingin videokoosteeseen. Pätkästä saa helposti selville miltä homma vaikutti, kasvoilla kova irvistys mutta matka ei vaan taitu mihinkään. Tämän vuoden Syöte MTB oli miesten hommaa ja itseä ei voinut tällä kertaa lukea tähän ryhmään. Täytyy nostaa hattua kavereille joita märkä keli ei tuntunut hidastavan ja ennen kaikkea kovimmille, jotka kiersivät reitin kahteen kertaan!

Maalissa jaksaa vielä hymyillä, mutta kisaratsu on kokenut kovia. (Kuva: Arto Karjalainen)

Kisa osoitti että itse tarvitsen kehittyäkseni haastavia maastopyöräkisoja, jotta pyöräilyyn saisi voimaa ja sitkeyttä. Reitissä täytyy olla haastetta ja niitä joutuu oulun seudulla välillä hakemalla hakemaan. Varsinkin noususummaa reeneihin ei tahdo löytyä ja tämä osoittautuu monessa suhteessa ongelmaksi. Seikkailukisoissa en ole näin teknisiin pätkiin törmännyt kuin Joensuun Ursakissa, joten perus seikkailukisoissa kokemusta ei yleensä kartu riittävästi eikä suorituskyky kehity tällä saralla. Näitä pätkiä toivoisi enemmänkin myös meidän kisoihin. Haikeasti muistelen tarinoita kun kaverit kisailivat Syötteen maisemissa seikkailu-urheilun merkeissä.

Kisasta jäi tällä kertaa käteen myös taktista näkemystä ja seuraavan MTB-kisaan täytyy laittaa karkeaa kuviota renkaaseen ja rengaspaineet alas. Nyt matala kuvioinen rengas suttasi ja hyppyytti joka paikassa. Tämän kisan jälkeen tietää myös mihin pyöräilyssä tulisi panostaa ja joudun toteamaan että ensi kauteen tullaan mukaan entistä kovempana. Tämä tietää seuraavalle vuodelle raakaa työtä, mutta ilman kipua ja väsymystä ei pysty uusia tasoja saavutamaankaan.

Kiitoksia järjestäjille aivan mahtavasta kokemuksesta ja ensi kaudella ollaan toivottavasti mukana koko XC-tiimin voimin.

Terveisin,
Janne
XC Adventure